Thursday, August 21, 2014

Indonesia terveys ja koulutus.


Indonesiassa terveydenhuolto on pääosin maksullista ja yksityisten toimijoiden järjestämää, kaikista köyhimmille palvelut ovat ilmaisia ja ilmeisesti maksamiseen käytetään valtiolta saatuja kuponkeja. Tavoitteena tosin on saada täksi vuodeksi myös ilmainen sairaanhoito kaikille valtion myöntämien vakuutusten pohjalta. Tällä hetkellä noin puolet väestöstä omistaa sairasvakuutuksen.

Neuvola maksaa normaalisti n. 5e per käynti ja suositus olisi käydä kerran kuussa. Ultraääni otetaan muutaman kerran ja normaalilla käynnillä mitataan painoa, hemoglobiinia, verenpainetta jne. Mitään seuloja ei kuulemma ole. Vastasyntyneiden kuolleisuus on Indonesiassa vielä suht korkea, 240 per 100 000 synnytystä. Suomessa vastaavasti yhteensä vuonna 2010 kuoli alle vuoden ikäisenä 138 lasta. Ainakin aliravitsemus ja luultavasti myös raskausajan diabetes on ongelma, kun ruokavalio on vahvasti riisipohjainen. Isoin yksittäinen syy on silti puhtaan veden puute. 

Synnytyksen hinta vaihtelee paljonkin, mutta yleinen hinta on kuulemma n. 40e kohdilla ja mikäli lääkäriä tarvitaan niin hinta kohoaa 300e tuntumille, mihin sisältyy muutama yö synnytysosastolla. Synnytystä varten on ihan omia klinikoita, mutta monet synnyttävät myös kotona. Synnytyksen jälkeen on yksi kontrolli ja se on sitten siinä. Lasten kehitystä ei seurata, mutta kaikki tärkeimmät rokotteet saa valtion terveyskeskuksista (eivät muistuta Suomen terveyskeskuksia mitenkään, vaan ovat yleensä todella pieniä yksiköitä) ilmaiseksi tai yksityiseltä maksua vastaan. Myöhemmin rokotteita saa sitten taas koululta.

kuva: rsudpasarrebo.com


Vauvalle suositellaan rintamaitoa kahdeksi vuodeksi, lapset jätetään yleensä vanhempien hoidettavaksi ja nykyisin Indonesiassakin molemmat vanhemmat käyvät töissä. Kotiäitejäkin toki löytyy, mutta kulttuuri tämän suhteen on muuttunut aika paljon. Keskituloiset voivat sitten palkata kotiapulaisen, heidän palkka ei yleensä kovin suuri ole, mutta asuvat sitten perheen kanssa jatkuvasti ja heille tarjotaan ruoka ym. Päiväkodit ovat yleistyneet, mutta näitä ei paljoa käytetä tai niihin mennään vasta vähän ennen kouluikää. Yksikään näkemäni päiväkoti ei edes soveltuisi muutaman vuoden ikäisille lapsille, mutta rahalla tietenkin saa ja isoimmista kaupungeista löytyykin sitten ihan hulppeita päiväkoteja. Päiväkoti veloittaa kuukaudessa n. 20e - 30e riippuen vähän varustelusta. Kuvassa oleva päiväkoti oli kaikista köyhimmästä päästä ja oli ilmeisesti ihan ilmainen.



Kouluihin en päässyt tutustumaan tällä kertaa, mutta aikaisemmin olen käynyt ja luokkakoot ovat valtavat. Koulutus on ilmaista ensimmäiset 9 vuotta, jonka jälkeen pitäisi siirtyä kallisiin ammattikouluihin tai lukiota vastaavaan high schooliin. Viimeinen koulutusaste on yliopistot, tosin vähän varakkaammat vanhemmat lähettävät lapsena Alankomaihin tai muualle Aasiaa, kuten Malesiaan tai Singaporeen opiskelemaan. Koulutuksen taso on omien kokemustet ja kuulemieni asioiden perusteella surkea. Yhtenä esimerkkinä englantia opiskellaan ensimmäiseltä luokalta saakka, mutta silti suurinosa 6-luokkalaisista ei osannut edes kirjoitttaa "thank you" oikein. Englannin opettajat eivät välttämättä osaa kuin muutaman sanan englantia niin hankalahan siinä on mitään oppia. Suurinosa opetuksesta on ilmeisesti äidinkieliä, arabiaa ja uskontoa. Ympäristötiedossa opiskellaan ahkerasti oman maan turhaa nippelitietoa, mutta kartalle ei osata laittaa edes Eurooppaa tai Yhdysvaltoja. Työelämässä tämä näkyy siten, että vaativampia hommia varten palkataan 10 ihmistä ja lopulta sotkua korjaamaan palkataan sitten länsimaalainen työntekijä. Työtehokkuus on aika matala ja täystyöllisyyden nimissä sitten kaikkia yksinkertaisia töitä varten on oma työntekijä, joka sitten tekee sitä yhtä asiaa koko päivän.

Terveydenhuolto on yleisesti myös aika heikoissa kantimisissa, tästä taas kertoo, että varakkaammat paikalliset lähtevät naapurimaihin jo pelkästään synnyttämään puhumattakaan leikkauksista. Singaporelaiset lääkärit tekevät myös vierailuja tai työskentelevät isoimmissa kaupungeissa. Wikipedian mukaan Indonesiassa on 1833 sairaalaa, joista löytyy 0,66 sairaalasänkyä per 1000 ihmistä väestöstä, joka on alhaisin suhdeluku koko ASEAN-alueella. Näistä 1833 sairaalasta vain 9 täyttää kansainvälisen JCI:n standardit. Hoitajia on vain n. 50 per 100 000 ihmistä. Omien kokemusten perusteella lääkärien tietotaito ei aina edes vastaa meidän lähihoitajien koulutuksesta saamaa pohjaa, vastaanotolla ei ole ikinä kysytty lääkeaineallergioita, muita perussairauksia tai lääkitystä ja jopa jotkut lääkkeet ovat saattaneet sisältää haittavaikutuksia keskenään tai joitain lääkkeitä ei olisi saanut käyttää ollenkaan tiettyjen oireiden takia. Määrätyt lääkkeet ovat yleensä vielä aika vahvasti ylimitoitettuja, itse sain selkäkipuun vahvoja reumalääkkeitä joiden haittavaikutukset olivat semmoisia, ettei niitä saanut edes Euroopassa myydä. Lähtökohtaisesti ilmeisesti myös kaikki bakteeri-infektiot hoidetaan antibioteilla. Ohjeistukset ovat aina olleet epäselviä, eikä lääkkeistä ole kerrottu mitään, vaikka aina olen asioinut indonesiaksi. Maasta ei löydy mitään systeemiä terveydenhuoltoon, eikä laatua tarkkailla mitenkään. Aseptiikka on paikoin todella puuttellista, sairaalassa järjestetyssä verenluovutuksessa käytettiin ihan vaan pestyjä neuloja, eli eivät olleet steriilejä. Vastaavasti toki sitten löytyy sairaaloita, joissa on ulkomaalaisia lääkäreitä ja hoitajia, mutta hinnat kohovat sitten nopeasti useampaan sataan euroon per vietetty päivä ja näitäkään ei taida olla kuin ihan muutama koko maassa.